Onko Suomessa Aitoa Kansalaisyhteiskuntaa?

Kyllä on, mutta aito kansalaisyhteiskunta on usein toisaalla kuin siellä, mistä sitä yleensä etsitään. Järjestötoiminta tai poliittinen osallistuminen sen suppeassa merkityksessä eivät ole aidon kansalaisyhteiskunnan relevantteja mittareita eivätkä sen koti. Aito kansalaisyhteiskunta löytyy jostain muualta.

Jo muinaiset kreikkalaiset sen totesivat – alussa oli kansalaisyhteiskunta. Aktiivisten kansalaisten polis, oli ainoa poliittisen toiminnan paikka antiikin kaupunkivaltioissa. Tuolloin kansalaisyhteiskunta piti sisällään niin myöhemmän valtion kuin markkinoidenkin toiminnan.

Siirryttäessä Akropoliilta ajassa eteenpäin, alettiin kansalaisyhteiskunnan ja hiljalleen muodostuvan valtion välille tehdä eroa. Jo Rooman valtiossa kansalaisten asemaa hiivutettiin valtionhallinnan kohteiksi, jolloin kansalaisyhteiskunnan ja aktiivisen kansalaistoiminnan merkitys yhteiseen päätöksentekoon heikkeni huomattavasti. Tämä kehitys vahvistui entisestään kansallisvaltioiden perustamisen myötä. Kun markkinat puolestaan kapitalismin syntyessä erotettiin omaksi toiminnan lohkokseen, jäi kansalaisyhteiskunta puristuksiin niiden kahden tilan väliin, jotka se oli aiemmin pitänyt sisällään.

Siksi onkin hämmentävää, että lähtökohtaisesti kansalaisyhteiskunta määritellään ei-alueeksi, joksikin, joka jää jäljelle, kun muut osa-alueet on otettu siitä pois. Erotuksena valtiosta puhumme non-governmental alueesta. Markkinoista kansalaisyhteiskunta määritellään eroavan non-profit sektorina, voittoa tavoittelemattomana toimintana. Yksityisestä alueesta taas kansalaisyhteiskunta leikataan ei-yksityisenä, non-private toimintana.

Lähtökohtaisesti kaikki nämä neljä aluetta ovat yhteisöllistä toimintaa, tiloja, jossa ihmiset toimivat ja tuottavat yhdessä. Kaiken yhteisöllisen toiminnan perustana oleva kansalaisyhteiskunta pitää määritellä oman olemuksensa kautta. Kansalaistoiminta on niin arvokasta, ettei sitä pidä jättää muilta sektoreilta leikatuksi ei-jättömaaksi.

Mitä kansalaisyhteiskunta sitten on? Kansalaisyhteiskunta on yhteisöllistä toimintaa, kuten kolme muutakin yhteiskunnallisen elämän sektoria. Kansalaisyhteiskunta on julkista toimintaa, toisin kuin yksityinen alue, jonka määrittelemme ei-julkiseksi sektoriksi. Kansalaisyhteiskunnan olennainen tuntomerkki on vapaaehtoisuus, toisin kuin valtiollisen alueen, jota kutsumme ei-vapaaehtoiseksi sektoriksi. Kansalaisyhteiskunnan tavoitteena on yleishyödyllisyys, toisin kuin markkinoiden, jotka nimeämme ei-yleishyödylliseksi sektoriksi. Katsomme siis, että kansalaisyhteiskunta vahvasti on jotain, sen sijaan että se olisi ei-jotain. Meille kansalaisyhteiskunta on yhteisöllistä, julkista, vapaaehtoista ja yleishyödyllistä toimintaa.

Se, mikä aikaisemmin oli kaiken yhteisöllisen toiminnan perusta ja alusta, on ajettu ahtaalle. Sitä ympäröivät ei-alueet nakertavat koko ajan kansalaisyhteiskunnan reunoja.

Aikakautemme liittyvä individualismi on lisännyt massiivisesti ei-julkisen aluetta. Torit, raitit, naapuruston väliset tilat ja muut ennen yhteiset alueet ovat muuttuneet yksityisiksi, jonkun omistamiksi tiloiksi. Samoin ihmisten mielissä yhä suurempi osa asioita ja elämästä on yksityistä – ei kuulu muille aluetta.

Hyvinvointivaltio on rakentuessaan syönyt suuren osan kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisesta alueesta sulkiessaan kansalaisten toiminnan ei-vapaaehtoiseksi valtiolliseksi osaksi. Suomalainen yhdistyselämä on riippuvainen valtiollisesta rahoituksesta ja näin sitoutunut olennaisesti valtiollisten päämäärien toteuttamiseen. Tämän lisäksi myös erilaiset ostopalveluina tai niihin rinnastettavina toimina valtiolle tuotetut palvelut rapauttavat pahasti valtiota lähinnä olevan kansalaisyhteiskunnan uskottavuutta vapaaehtoisen toiminnan osana. Paljon puhuttu ja esillä ollut kumppanuus sitoo järjestöjä yhä tiukemmin valtiolliseen hallintaan. Suomessakin kansalaisyhteiskunnan synonyyminä käytetään usein termiä ”kolmas sektori”. Kolmas sektori pitää sisällään valtiolle erilaisin ideologisin tai konkreettisin kumppanuussopimuksen tilauksesta palveluita tuottavan järjestölaitoksen. Järjestöjen toimintaan linkittyy vahva ammatillisuuden vaade, joka myös lyö korville avoimuuden ja vapaaehtoisuuden periaatetta. Me väitämme, etteivät nämä järjestöt ole enää osa aitoa kansalaisyhteiskuntaa vaan kuuluvat valtiolliseen ei-vapaaehtoiseen alueeseen.

Samaan aikaan kuin ei-julkinen yksityinen alue ja ei-vapaaehtoinen valtiollinen hallinta hyökkäävät voimakkaasti kansalaisyhteiskunnan alueen kimppuun, vähenee myös kansalaisyhteiskunnan ei-yleishyödyllinen osa. Markkina-ajattelu on läpitunkeutunut kansalaisyhteiskuntaan muuttaen sen mielen ja kielen. Kansalaistoiminnan vaaditaan olevan ”kustannustehokasta” ja ”tuloksellista”, sitä ”johdetaan”, ”markkinoidaan” ja sille laaditaan ”strategioita”. Puhutaan ”asiakkaista” ja ”omistajista”. Järjestöt ovat muuttuneet yrityksiksi, jotka myyvät ja ostavat palveluita pitäen taloudellista tehokkuutta yhtenä tärkeimmistä tavoitteistaan. Aitoon kansalaisyhteiskuntaan kuuluu oma kielensä, johon markkinoiden puhe ei sovi. Aito kansalaistoiminta puhuu yleishyödyllisyyden kieltä.

Kansalaisyhteiskunta nimensä mukaan muodostuu kansalaisista. Kansalaisuuskäsityksemme pohjautuu liberalistiseen ajatukseen kansalaisesta, jossa kansalaisuus liitetään kansallisvaltioon, tietyn kansallisen yhteisön jäsenyyteen ja paikkaan valtiollisen hallinnan alaisuudessa. Kansallisuuteen sidotun kansalaisuuden symboleita ovat konkreettiset asiat kuten passi, poliittiset, valtiolliseen hallintaan sidotut oikeudet kuten äänioikeus ja symboliset asiat, kuten vaikka tietyn jääkiekkojoukkueen kannatus. Valtiolähtöisesti ajateltu kansalaisuus saa oikeutuksensa valtiollisen tehtävänsä mukaan. Kansalaisuus toteutuu joko työmarkkinoilla toimivana ja kuluttavana työntekijä-kansalaisuutena, valtion rajoja ja turvallisuutta puolustavana sotilas-kansalaisuutena tai valtion väestöä tuottavana lisääntyjä-kansalaisuutena. Nämä perinteiset, kansallisvaltiolliset kansalais-tehtävät sijoittuvat kansalaisyhteiskunnan ulkopuolelle, samoille alueille, jotka ajavat kansalaisyhteiskuntaa ahtaalle. Työntekijä-kansalainen toimii markkinoilla, ei-yleishyödyllisellä alueella. Sotilas-kansalaisia tarvitsee valtiollinen hallinta, ei-vapaaehtoinen sektori. Yksityisessä, ei-julkisessa tilassa toimii lisääntyjä-kansalainen.

Samalla tavalla kun kansalaisyhteiskunnan ei-määrittelyt (non-profit, non-governmental, non-private) ajavat julkisen, vapaaehtoisen, yleishyödyllisen ja yhteisöllisen toiminnan aluetta ahtaalle, myös kansalaisuus ahdistuu usein ei-kansalaisuudeksi. Työtön tai työkyvytön on ei-työntekijä-kansalainen. Ei-sotilas-kansalaisia ovat usein esimerkiksi maahanmuuttajat ja ei-lisääntyjä-kansalaisia vaikkapa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. Pakotetun ei-kansalaisuuden lisäksi moni myös tietoisesti valitsee elämän perinteisten kansalaisuus-tehtävien ulkopuolelta, ryhtyy vapaaehtoisesti ei-kansalaiseksi.

Kansalaisyhteiskunta ei toteutuakseen kaipaa työntekijä-kansalaisia, sotilas-kansalaisia tai lisääntyjä-kansalaisia. Kansalaisuus kansalaisyhteiskunnassa syntyy yhteisöllisestä, julkisesta, vapaaehtoisesta ja yleishyödyllisestä toiminnasta, joka samalla tuottaa kansalaisyhteiskunnan tilan. Kansalaisyhteiskunta kaipaa aktiivisia kansalaisia.

Kuinka sitten voi kansalaisyhteiskunta tänään ei-julkisen, ei-yleishyödyllisen ja ei-vapaaehtoisen vallatessa vauhdilla alaa? Erittäin hyvin, väitämme me. Kansalaisyhteiskunta siirtyy kohti uusia tiloja uusiin muotoihin paljon nopeammin kuin me näissä seminaareissa pystymme havaitsemaankaan. Kansalaisyhteiskunta ylittää sille asetetut rajoitukset ja muuttuu muuksi, siirtyy sinne mistä me emme aina edes huomaa etsiä. Civil Society Strikes Back.

Kansalaisyhteiskunta etsii ja löytää itselleen uudet tilat. Se on ylittänyt fyysisen yhteisöllisyyden vaateen ja siirtynyt internetiin ja tietoverkkoihin. Internetissä kansalaisyhteiskunta valtaa itselleen takaisin julkista tilaa ei-julkiselta, yksityiseltä alueelta. Kun torikokoukset ovat ympäriltämme hävinneet, blogit, chatit ja muut lukemattomat tietoverkon tarjoamat julkisen keskustelun alueet ovat luoneet ennen näkemättömän vilkkaan kansalaiskeskusteluun. Samaan aikaan kun emme enää tunne naapureitamme, heidän yksityiseen elämään pääsemisestä puhumattakaan, Facebookin kaltaiset yhteisöt antavat miljoonille mahdollisuuden marssittaa oma yksityinen jälleen julkiseksi.

Kansalaisyhteiskunta verkossa hyökkää myös vahvasti ei-yleishyödyllisen kimppuun. Markkinat ovat neuvottomia menettäessään tilansa ja tuottonsa vertaisverkkojen monistaessa tämän päivän tärkeimmät hyödykkeet, tiedon ja kulttuurin tuotteet kaikkien meidän saataville.

Myöskään ei-vapaaehtoinen ei enää kykene pitämään kansalaisyhteiskuntaa ahtaalla sosiaalisen median vapauttavan hyökyaallon alla. Wikipediat ja –pedagogiikat antavat meille aivan uudenlaisen vapaaehtoisesti tuotetun, sensuroimattoman tietovaraston. Netin tarjoamat vertaistuen muodot vievät pohjaa muun muassa sosiaali- ja terveyspalveluiden asiantuntijuudelta. Verkossa vaikuttava vapaaehtoinen kansalainen toimii niin kuin haluaa, sanoo mitä haluaa ja uskoo mihin haluaa. Internetin vapaaehtoisen kansalaistoiminnan voimaa ihaillessa voi tuntea vain säälin sekaista sympatiaa valtion toivottomia yrityksiä kohtaa saada kansalaisvaikuttaminen netissä haltuun ja antamaan oikeutuksensa tämän hetkiselle poliittiselle ja virkamieshallinnolle. Kumpi vetää enemmän www.tehotuotanto.net vai www.otakantaa.fi ? Kumpi vaikuttaa enemmän? Kummasta löytyy aito kansalaisyhteiskunta?

Tietoverkot tai paremmin kuvaten sosiaalinen media, on vain yksi kansalaisyhteiskunnan haltuun ottamista uusista tiloista. Samalla tavalla kun kansalaisuus on irronnut kansallisvaltion ikeestä ja sen tuottamista rajoista, on kansalaisyhteiskunta ylittänyt kansallisvaltioiden rajat jo aikoja sitten. Kun suomalainen järjestölaitos pitää edelleen sinnikkäästä kiinni tsaarin aikaisia lähettejä varten luodusta keskushallinto, piirijärjestö ja paikallisosasto mallista, on aito kansalaistoiminta sekä luonut globaalin kansalaisyhteiskunnan että siirtynyt osaksi ihmisten aitoa, lähellä olevaa arkea koskettavaksi yhteisöllisyydeksi. Uudet yhdistykset syntyvät aitoon yhteisölliseen tarpeeseen, linkittävät meidät hetkeksi toisiin samankaltaisiin kansalaisiin ja toivottavasti lopettavat toimintansa tarpeettomina sitten kun sen aika on.

Kansalaisyhteiskunta on kansalaisten yhteisöllisen, julkisen, vapaaehtoisen ja yleishyödyllisen toiminnan tila, joka pakenee rajoituksia, muokkautuu tarpeen mukaan ja löytää aina lopulta itselleen sopivan muodon.

Kyllä, Suomessa on aito kansalaisyhteiskunta.